Konventionaalista ilottomuutta

Läheisten ihmisten todellinen ystävyys, tai ainakin mielenlaatu, mitataan mielestäni niinä hetkinä, joina itse tekee jotain sellaista, jota he eivät ehkä tekisi, jota he eivät voi ymmärtää tai josta he eivät ole olleet etukäteen informoituja.

Minä olen tehnyt tällaisia tempauksia useita kertoja. Lähtenyt etäopiskeluina suoritetusta lukiosta (joka sekin oli kauhistelun kohde) suoraan töihin – eikä minne tahansa ulkomaille – vaan silloinkin jo levottomaan Israeliin. Hakeutunut armeijaan. Viivästyttänyt korkeakouluopiskelujen alkua viidellä vuodella, jolloin lie kaikki olivat jo menettäneet toivonsa, että minusta tulisi fiksu yhteiskunnan jäsen. Ollut politiikassa ja ehdokkaana ties missä vaaleissa, tämäkin järkyttää ja nolottaa suurta osaa omasta suvustani ja lähipiiristäni. Kauhistelijoita ja vaikenijoita on lähipiirissä riittänyt.

Uskonnon vaihtaminen ei ole saanut siunausta lähes keneltäkään from the fellow Christians. Viimeisemmäksi olen mennyt pikaisella aikataululla naimisiin ja jo taas haukotaan henkeä. Sen sijaan että läheisimmät ystävättäreni olisivat iloinneet minun ja mieheni onnesta, ovat he itku kurkussa, järkyttyneinä ja peloissaan soitelleet ja jättäneet viestejä puhelimeeni. Suurimmalta osalta ei ole tullut edes niitä normaaleja viikoittaisia yhteydenottoja, joka sekin on tietysti merkki jostain.

Sen verran tietysti kannattaisi ehkä luottaa minunkin arviointikykyyn, etten mene hullun kanssa naimisiin. Ja jos olen mennytkin, niin hoidan nekin sotkut sitten itse. Toistaiseksi on vain onnellisia fiiliksiä ja uutisia ja ne tuntuvat vain jatkua, mutta pidän ne vastedes omana tietonani.

En tiedä millä tavalla avioliitto voisi olla onnellisempi, jos sitä ensin kypsyttelee 5-10 vuotta ja sitten ikään kuin vaikka suhteen pelastaakseen menee avioliittoon.

Minä ja mieheni olemme päättäneet olla yhdessä ja kun jotain on päätetty, sen kanssa eletään. Se on sitova sopimus meidän välillämme, ei yhteiskunnan kanssa. Juutalaiset elävät hetkessä, eivätkä odottele tulevaisuuden kurimusta. Näiltä osin olen lie enemmän mieheni israelilaista verta, jossa siis iloitaan täysillä jokaisesta päivästä, toipa se sitten pieniä tai suuria iloja - suruja ja turhia huolia puolestaan yritetään välttää ja minimoida.

Tässäkin naimisiinmenoasiassa reaktiot israelilaisilta ystäviltäni, joita on reilun kymmenen vuoden ajalta, ovat olleet riemastuneita ja iloisia. Suomalaisista läheisistä ei voi sanoa samaa, mutta ehkä se on osa tällaista luterilaista kurimusta, johon tässä maassa kasvaneet on henkisesti opetettu. Heprean kielessä muuten on erilaisia ilmauksia ilolle enemmän kuin varmaan monessa kielessä yhteensä.