Pätkäelämää

Erilaisissa lomakkeissa kysytään sekä ammattia että koulutusta. Jälkimmäiseen on helppo vastata. Ammatikseni oli ottanut eduskuntavaaleista 2003 lähtien pysyvän nimekkeeni, joka vain tuntuu pitävän jatkuvasti paikkaansa. Kutsun itseäni akateemiseksi pätkätyöntekijäksi.

Meillä nuorilla sukupolvilla on työelämässä vain yhdenlaista pysyvyyttä ja se on jatkuva työnhaku. Puolen vuoden ja lyhyemmissäkin pätkissä työskentelevillä ei sitä paljon puhuttua ennustettavuutta ja suunnitelmallisuutta paljoakaan voi olla. Koko ajan pitää olla anturat hereillä mahdollisiin seuraaviin työkiinnityksiin. Työilmoitusten seuraaminen ja työhakemusten täyttö täyttää vapaa-ajan, kotiarkistot pursuavat eri päivitysversioita ansioluetteloista ja pätkätyötodistuksia. Työhistoria on repaleinen.

Sikäli hyvin on itselläni mennyt, että pätkiä on riittänyt, mutta näin ei ole kaikilla, varsinkaan alle 25-vuotiailla. Itseäni ei tosin haittaa tämä pätkäelämä, sillä en ole mitään pysyvyyttä juuri tällä hetkellä vaillakaan.

Mutta ymmärrän varsin hyvin, millainen rasite ja hermotekijä se on monelle nuorelle kouluttautuneelle, jolla opintolainat painavat päälle ja työnhaku kuluttaa ylimääräistä energiaa.
Kun näistä epätyypillisistä työsuhteista ja tarkoituksellisesta pätkittämisestä on tullut ilmiö varsinkin naisvaltaisilla aloilla, ollaan suistumassa tilanteeseen, jonka korjaaminen on kyllä tosi hankalaa. Usein tällä tavalla poljetaan kaikkia mahdollisia työntekijän oikeuksia, mutta ei vain mekkaloi ay-liikekään tämän takia. Minusta ei tule liittojen jäsentä tällä menolla koskaan. Oma apu paras apu.